Se ei kaatunut, sodassa ei vain kaaduta, ei edes talvisodassa. Usein se räjähti kappaleiksi, tykkituli on semmoista ja semmoiseksi tarkoitettu. Laatikkoon keräiltiin kappaleita sieltä ja täältä. Joskus siitä ei jäänyt jälkeäkään, ei ollut mitä kerätä. Joskus sirpale vei käden tai jalan tai molemmat, ja kuolema tuli vähän ajan kuluttua. Joskus sisukset valuivat syliin. Joskus joku ehti raahata sen rähjäiselle JSP:lle, joskus aika riitti sotasairaalaan. Luotikin harvoin tekee siistiä jälkeä, ja monta luotia vielä vähemmän. Ampukaa mahaan, siitä ukko tokenee, niin kai se oli toisinkin päin. Jos taivaalta ei tipahtanut palavan lentokoneen mukana, tuli kuolema räjähtävässä laivassa. Partiosta ei aina palattu, sinne se jäi hankeen makaamaan, ei saatu mukaan. Sodassa ei vain kaaduta, ei edes talvisodassa. Puhtaat valkoiset lumipuvut ovat ropakantaa.
Mitä se ajatteli, oliko mielessä Paasikivi vai Molotov, vai koti uskonto isänmaa, vai nälkä ja vilu ja väsymys. Oliko suur-suomi vielä ajatuksissa kummittelemassa vai oliko se sinne ehtinytkään. Mitenkähän kotona pärjäävät. Mihin se uskoi. Kai se johonkin uskoi, koska se kerran sinne meni ja kuoli. Vai menikö vain kun käskettiin. Kävikö vain huono tuuri. Pelottiko. Sattuuko se, kun sodassa kuolee. Vai jäikö vain viimeiseksi ajatukseksi, että minkähän takia minä tänne oikein jouduin.
Kuva SA-kuva (sa-kuva.fi). Alkuperäinen kuvateksti: ”Kuhmo Löytövaara. Suomalaisia kaatuneita. Kuhmo 1940.03.17″.
Se se oli. Sellainen se oli. Maata puolustaessaan se kuoli.