”Milloin olette Syvärillä?”

By | 26.1.2020
facebooktwitter
Kenraali Ehrfurth käymässä Kenraali Talvelan luona jakamassa rautaristejä. Naamoila 1941.10.06.

Kenraali Ehrfurth käymässä Kenraali Talvelan luona jakamassa rautaristejä. Naamoila 1941.10.06. SA-kuva. Erfurth toinen vasemmalta.

”Milloin olette Syvärillä?” Mannerheim kysyy tilannetta Waldemar Erfurthilta Mikkelissä 18.8.1941. ’”Minun täytyy tietää”, sanoi Mannerheim, ”Milloin voin odottaa tapaamisen Syvärillä toteutuvan”.’ Näin kertoo Waldemar Erfurth päiväkirjassaan. Ja lisää tuohon vielä, että ’Oli selvästi aistittavissa, että Mannerheim ei ollut aivan tyytyväinen Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan tähänastiseen kulkuun.’

Sota oli jo alkanut tökkiä. Saksalaisten ja suomalaisten hyökkäys Muurmannin radalle ei ollut mennyt alkuunkaan niin kuin oli ajateltu, eteneminen oli pysähtynyt ja tappioita oli tullut paljon. Oli myös jo nähtävissä, että suomalaisten ja saksalaisten kädenpuristus Syvärillä ei ehkä olisikaan niin helposti tehty kuin sanottu.

Erfurthin päiväkirjan mukaan näihin molempiin asioihin palattiin syksyn mittaan jatkuvasti. Erfurth oli saksalaisten korkein yhteysupseeri Suomessa, hän oli jatkuvassa yhteydessä Mannerheimiin ja muihin korkeisiin suomalaisupseereihin sekä myös maan siviilijohtoon.

Syväri, Lotinanpelto. Suomalaisten hyökkäys pysähtyi tänne.

Syväri, Lotinanpelto. Suomalaisten hyökkäys pysähtyi tänne.

Näihin palattiin, koska molemmat olivat keskeisiä sodan tavoitteita. Syvärin kädenpuristus oli se kaikkein keskeisin, se oli koko sodan idea. Kun suomalaiset ja saksalaiset kohtaisivat Syvärillä, Leningrad kukistuisi saarrettuna. Yksi Barbarossa-suunnitelman alueellisista tavoitteista olisi saavutettu. Siinä sivussa suomalaiset saisivat menetetyt alueet takaisin ja aika paljon lisääkin.

Kaikki tämä oli suunniteltu suomalaisten ja saksalaisten kesken vuoden 1941 talvella ja keväällä.

Marraskuussa suomalaiset olivat Syvärillä ja sen ylikin, suomalaiset olivat tehneet suurin piirtein sen mikä heidän tehtäväkseen oli yhteisissä suunnitelmissa asetettu. Suomalaisten joukkojen vahvistuksena Syvärin eteläosassa oli myös saksalainen divisioona. Suomalaisten ja saksalaisten tuli hyökätä pohjoisesta samalla, kun saksalaiset hyökkäisivät etelästä.

Erfurthin päiväkirja kertoo 10.11. tapaamisesta Mannerheimin kanssa Mikkelissä. ’Sen jälkeen Mannerhein puhui saksalaisten menestyksestä Tihvinän alueella ja Olhavanjoen laaksossa voimalaitoksen suunnalla. Hän sanoi arvostavansa sitä suuresti. Saatoin päätellä, kuinka tärkeänä suomalaiset pitivät sitä, että Laatokan eteläpuolella saartorengas on sulkeutumassa. ”Sitten saamme voimiamme vapaaksi”, Mannerhein sanoi. Hänellä on liian vähän joukkoja. Se on ollut tilanne koko sodan ajan.’

Mannerheimilla ja saksalaisilla oli vielä tuolloin mielessä aloittaa uusi hyökkäys Muurmannin radalle. Mannerheim halusi hyökätä Sorokkaan, saksalaiset kannattivat pohjoisempia kohteita, siitä syntyi erimielisyyttäkin suomalaisten ja saksalaisten kesken. Erfurthin päiväkirja kertoo 20.11. keskustelusta Mannerheimin kanssa: ’Kuten yleensäkin keskustellessani Mannerheimin kanssa, hän otti taas puheeksi Vologdan merkityksen. Hän halusi kovasti, etä saksalaiset saisivat sen haltuunsa. ”Tuo alue on ratkaisevan tärkeä sodankäynnille Pohjois-Venäjällä. Jos meillä on hallussamme Vologda, Sorokka, Kantalahti ja Murmansk, silloin englantilaiset ja amerikkalaiset eivät voi enää tehdä meille mitään”.’

Jos meillä on hallussamme Vologda. Vologda on Moskovan ja Äänisjärven puolivälissä, vähän itään.

Vologda

Vologda

Syvärin kädenpuristus oli ehto hyökkäykselle Sorokkaan, muuten voimia ei olisi enää tarpeeksi. Kun Leningrad kukistuisi, suomalaiset voisivat vapauttaa joukkoja Kannakselta ja Aunuksesta ja tuoda ne pohjoiseen taistelemaan.

Saksan joukot taistelivat jo Tihvinässä, satakunta kilometriä Syväriltä etelään. Syvärillä suomalaiset ja saksalaiset olivat hälytysvalmiudessa lähteä hyökkäämään.

Hyökkäystä Syväriltä ei kuitenkaan lopulta tehty, Saksan hyökkäys Tihvinässä tukehtui puna-armeijan vastarintaan ja Venäjän talveen. Saksalaiset joutuivat perääntymään.

Hyökkäys tyrehtyi lopullisesti vähän ennen joulua, päiväkirja kertoo päivästä 20.12: ”Sitten minut kutsuttiin Mannerheimin luo. Hän oli saanut itärintamalta huolestuttavia tietoja, joiden mukaan olimme joutuneet vetäytymään Tihvinästä ja Olhavanjoelta. Mannerheim oli erittäin huonolla tuulella ja maalasi tulevaisuutta hyvin synkin värein.” Erfurth on liittänyt tuohon päivään alaviitteen: ’Jälkeenpäin ajateltuna, juuri tuon keskustelun aikana päädyin toteamaan, että Mannerheimilla oli jo silloin vakavia epäilyjä sen suhteen, voisiko Saksa pystyä kukistamaan Venäjää. Tämä epäily leimasi sitten hänen poliittisia ja sotilaallisia päätöksiään koko sodan loppuajan.’

Tihvinä

Tihvinä

Erfurthin päiväkirjasta voi päätellä, että tässä kohtaa Mannerheim tuli ajatuksiin, että tämä taisi olla nyt tässä. Mannerheim lopettaa tähän myös suunnitelmat hyökätä Sorokkaan. Sinne ei yksinkertaisesti enää riittäisi voimia. Muurmannin rata saisi Mannerheimin puolesta olla nyt rauhassa. Päätökseen saattoivat vaikuttaa Englanti ja Yhdysvallat, mutta ilmeisin syy oli, että voimia ei enää ollut, ja kaikelta hyökkäämiseltä katosi pohja, koska Syvärin kädenpuristusta ei tullut.

Syvärin kädenpuristus olisi saartanut Leningradin täydellisesti. Se oli sodan tavoite. Saksalaiset olivat tehneet selväksi, mitä Leningradille tapahtuisi, kun se valloitettaisiin. Leningrad tuhottaisiin maan tasalle. Ja sitten se annettaisiin suomalaisille. Kaupungin tai kaupunkilaisten kohtalo ei ole tuntunut suomalaisia tai Mannerheimia vaivaavan. Erfurthin päiväkirjassa ei ole viitettäkään siitä, että suomalaiset olisivat olleet jotenkin huolissaan siitä, mitä Leningradille tai leningradilaisille tapahtuisi.

Myytit siitä, että Mannerhein pelasti Leninradin tai että hän ei hyökännyt Muurmannin radalle, voi heittää roskikseen. Molemmat olivat nimenomaan sodan tavoitteita. Niihin ei vain päästy, voimat loppuivat, divisioonat kuluivat puna-armeijan tuleen niin saksalaisilta kuin suomalaisiltakin. Hyökkäämisen hinta jouluna 1941 oli noin 30 000 kaatunutta suomalaista ja moninkertainen määrän haavoittuneita ja vammautuneita.

Pekka Visuri on tehnyt hyvin tärkeän historiallisen dokumentin. Hän kääntänyt ja julkaissut Erfurthin päiväkirjan vuoden 1941 osan. Kirja on julkaistu vuonna 2017. Sinä ei ehkä varsinaisesti ole enää mitään uutta, kaiken tämän on voinut lukea tai päätellä eri lähteistä. Päiväkirja kertoo kuitenkin vastaansanomattoman häpeilemättömästi Suomen ja Saksan yhteistyöstä Barbarossa -suunnitelman luomisessa ja toteuttamisessa. Kannattaa lukea.

Lähteet:

Pekka Visuri. Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941 — Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa. Docedo, 2017.