Sellanen ol Viipuri, vuonna 1918

By | 28.3.2015
facebooktwitter

Tuli luettua Teemu Keskisarjan kirja Viipuri 1918. Kirja on aivan erinomainen, sekä vetävänä kaunokirjallisena esityksenä että historiallisena aitoihin lähteisiin perustuvana kuvauksena Viipurin ja Kannaksen vaiheista sisällissodan aikana. Samalla se antaa myös laajemman näkökulman koko sisällissotaan, jollain tavoin palaset alkavat loksahdella kohdalleen.

Kaikki alkoi ja kaikki loppui Viipurissa. Sisällissota ei alkanut 27/28. helmikuuta, se alkoi jo sitä ennen Viipurissa pieninä ja suurempinakin kahinoina. Siellä paukkuivat pyssyt ja siellä otettiin ensimmäiset ihmishenget suuremmassa määrin aivan tarkoituksella. Sodan aloittajaa on vaikea nimetä. Kuume kohosi ja sotaan sairastuneita oli molemmin puolin. Ja kun maassa oli saatu mielentila sille mallille, että on tartuttava aseisiin, tai muuten toinen osapuoli kaappaa kaiken vallan, sai sota sitten virallisemman muodon. Sota liikahti peruuttamattomasti kahtaalla yhtäaikaa, Helsingissä työväentalon katolle syttyi lamppu merkiksi vallankumouksen alkamisesta, ja Pohjanmaalla Mannerheim teki päätöksen (*) venäläisvaruskuntien aseista riisumisesta. Molemmat tapahtuivat jotakuinkin toisistaan riippumatta, viimeiset sotaan johtavat askeleet otettiin yhtäaikaa molemmin puolin, varmaankin hyvin kuvaten tapahtumain siihenastista kulkua.

 
 
Sisällissota ei ollut mikään historiallinen välttämättömyys tai väistämättömyys. Historiallisia välttämättömyyksiä ei ylipäänsä ole. Taaksepäin katsottuna tapahtumain kulku voi vaikuttaa johdonmukaiselta, mutta sellainen on harhaa. Tosiasiallisesti kaikki vähänkin monimutkaisemmat tilanteet sisältävät lukemattoman määrän tuntemattomia tekijöitä ja tapahtumat voivat mennä mihin suuntaan tahansa. Ja sattumalla on aina suuri osuus kaikessa tapahtuneessa.

Eivätkä ihmiset, jotka molemmin puolin sotaan säntäsivät, olleet viisaita valtiomiehiä ja sotilaita, heidät on tönäistävä pois jalustaltansa. Useimmat heistä toimivat itsekkäistä vaikuttimista, he hyötyivät sodasta ja väkivallasta, olivat he sitten valkoisia sotaherroja tai tai punaisten johtohahmoja. Hyöty saattoi olla sotilaallista kunniaa ja arvonnousua tai taloudellista hyötyä tai sitten se oli vain omien silmissä saatua arvostusta, tai vain leipää seuraavaksi päiväksi. Ja hyvin monet olivat yksinkertaisesti vain onnettoman kaheleita nuoria miehiä (vaikka monestakin tultiin vielä kuulemaaan myöhemmin paljonkin). Siitä sota sai sytykkeitä ja omasta kuumeestaan sotaan sairastuneet elivät, sota oli kihonnut päähän.

Tässä sanottu ei varmaan tee lähellekään oikeutta Keskisarjan kirjalle, ei ehkä ole sinnepäinkään. Kannattaa lukea kirja ja kannattaa tietysti lukea muitakin ko. ajankohtaa käsitteleviä kirjoja. Keskisarjan kirja antaa erinomaisen hyvän luotauksen tapahtumista ja ihmisten mielissä liikkuneista asioista.

(*) Mannerheimin sanotaan saaneen vielä illalla 28. helmikuuta sähkeen senaatin puheenjohtajalta Svinhufvudilta. Sähkeessä sanottiin, että toimenpiteistä venäläisvaruskuntia vastaan tuli pidättäytyä. Perusteena oli ilmeisestikin tietoa siitä, että venäläisen sotaväen oli hallituksensa toimesta käsketty olla puolueettomana (**). Mannerheim pisti sähkeen taskuunsa, arpa oli jo heitetty.

Lähteitä:

Teemu Keskisarja, Viipuri 1918, 2014.

(**) Anthony Upton, Vallankumous Suomessa, I-II, 1980-81.
Heikki Ylikangas, Tie Tampereelle, 1993.