Yhdet vielä…

By | 3.6.2017
facebooktwittergoogle_plus

Ulkomaisen sotahistorian lukeminen hämmentää. Suomen osuus toisessa maailmansodassa on yleensä häviävän pieni osa tarinaa, se saa ehkä muutaman sivun tai on mainittu vain ohimennen. Mutta Suomen tilanne saa ympärilleen raamit. Suomen toiminta ja päätökset tulevat näkyville suuremmassa kehyksessä. Lähtökohtainen ajattelu Suomessa tuntuu olevan, että jatkosota oli jonkinlainen ”toinen itsenäisyystaistelu”. Ulkomainen sotahistoria tuntuu kertovan muuta.

Joissakin ulkomaisissa sotaelokuvissa on kohtauksia, joissa henkilöt sattuvat seisomaan suuren Euroopan kartan ääressä. Karttaan on piirretty Saksan sen hetkiset rajat, vieläpä niin, että Saksa on merkitty jonkinlaisella hakaristillä. Suomesta näkyy kartan yläosassa vain osa, mutta selvästikin se on piiretty osaksi Natsi-Saksan alueita. Tällainen kohtaus on eri tavoin useissakin elokuvissa.

Hastings, Roberts, Beevors

Samantapainen kuva on Max Hastingsin kirjassa ”Maailma tulessa” (2011). Max Hastings on tutkinut toista maailmansotaa 35 vuotta ja julkaissut aiheesta kymmenen arvostettua kirjaa. Tästä nimenomaisesta teoksesta Hastings on palkittu vuonna 2012 arvostetulla palkinnolla. Kirja on lähes 800 -sivuinen järkäle, ja se käy läpi toisen maailmansodan koko maailman näkökulmasta. Mukana ovat niin Aasian ja Tyynemeren taistelut kuin Euroopankin taistelut.

hastings

Toinen vastaavan kokoinen järkäle on Andrew Robertsin ”Sodan myrskyssä, toisen maailmansodan uusi historia” (2009). Andrews on myös palkittu historioitsija. Kirja käy yhtä lailla kuin Hastingsin kirja läpi koko toisen maailmansodan sen kaikkien osapuolien osalta.

Ja vielä kolmaskin koko toisen maailmansodan kattava kirja on Anthony Beevorsin ”Toinen maailmansota” (2012). Kirja lyö edelliset 900:lla sivullaan tiheästi kirjoitettua pränttiä. Myös Beevors on tunnustettu historioitsija, ja hänen kirjojensa joukko toisesta maailmansodasta on vakuuttava.

Liittoutuneet voittivat, onneksi

Toinen maailmansota oli käsittämätön murhenäytelmä. Miljoonia ja miljoonia ihmisiä tapettiin noin vain. Vaikka kaikki osapuolet tekivät hirmutekoja, on paljon perusteita ajatella, että sodassa oli kysymys hyvän ja pahan taistelusta. Saksa ja Japani edustivat yksiselitteisesti äärimmäistä pahaa. Ne aloittivat sodan tarkoituksellisesti ja tekivät sen aikana suunnitelmallisesti tekoja, joita voi pitää vain äärimmäisenä pahana. ”Tavanomaisen” sodankäynnin lisäksi saksalaiset tekivät murhaamisesta teollisuutta, japanilaiset puolestaan suuressa määrin omalaatuista ja sairasta huvia.

Jossakin vaiheessa oli kiikun kaakun, voittaako hyvä vai paha. Kiitos liittoutuneiden Saksa ja Japani hävisivät. Hastingsin kirja loppuu sanoihin: ”Liittoutuneiden voitto ei johtanut maailmanlaajuiseen rauhaan, vaurauteeen eikä vapauteen, se ainoastaan toi hieman näitä asioita pienelle osalle niitä, joita sota kosketti. Varmalta vaikuttaa vain se, että liittoutuneiden voitto pelasti maailman paljon pahemmalta kohtalolta, joka olisi seurannut Saksan ja Japanin voittoa. Tähän tietoon hyvyyden ja totuuden etsijöiden on tyydyttävä”.

Pieni Suomi

Kaatuneita suomalaisia kannetaan Juttulammen maastossa

Kaikissa kirjoissa Suomesta puhutaan muutamilla sivuilla. Kovinkaan paljoa taustoille ei uhrata rivejä, vain tärkeimmät tapahtumat tuodaan esille. Suomen kuolonuhrit olivat n. 100 000 henkilöä. Vaikka lukumäärä on käsittämättömän suuri, se edustaa suurin piirtein sitä osuutta koko maailmansodan uhreista, mitä Suomen sivut koko kirjajärkäleistä ovat. Täsmällisemmin Suomen uhrien osuus olisi noin puolitoista sivua. Tuhannet, kymmenet tuhannet, sadat tuhannet tapetut ja kuolleet niin sotilaat kuin siviilit toistuvat kirjoissa yhtenään.

Suomen osalta hämmennystä herättää, että Suomi taisteli pahan puolella. ”Suomalaiset olivat liittyneet Saksan hyökkäykseen innokkaasti ja toivoivat kostavansa talvisodan tappion. He onnistuivat valloittamaan Viipurin ja suurimman osan Karjalan kannasta ja piirittivät Leningradia luoteissuunnasta” /Hastings/. ”Puolen miljoonan sotilaan lisäksi Leningradissa oli yli kaksi ja puoli miljoonaa siviiliä, mukaan lukien 400 000 lasta. Fuhrerin esikunta päätti, että se ei halua miehittää kaupunkia. Sen sijaan saksalaiset pommittaisivat sitä, sulkisivat sen maailmalta ja jättäisivät väestön kuolemaan nälkään ja tauteihin. Kun kaupunki olisi kukistunut, se tuhottaisiin ja alue luovutettaisiin Suomelle” /Beevors/.

Mutta mutta, eiväthän Tuntemattoman velikullat olleet tappamassa leningradilaisia nälkään. Vai olivatko.

Jos Suomi olisi voittanut sodan, maailma olisi hirveä paikka. Ja tuskinpa hirveys olisi kiertänyt Suomeakaan. Miten oikein kävi niin, että Suomi tuli valinneeksi lyhyemmän tikun. Täytyy vilkaista taas isompaan raamiin.

Suomi ja Saksa kävivät yhteistä neuvonpitoa hyökkäyksestä Neuvostoliittoon talvella -40/41. On ilmeistä, että muutamat sotilaat ja pieni piiri päättäjistä Suomessa tiesivät Saksan suunnnitelmista ja Suomen osasta siinä jo varhain talvella. On pitänytkin tietää, ei kai sotaa polkaista käyntiin noin vain, eiköhän se vaadi pitkällistä suunnittelua ja valmistelua.

Eurooppa sodan alussa

Eurooppa jouluna 1940 oli sellaisessa asennossa, että Hitler oli valloittanut koko manner-Euroopan. Puolan sota oli käyty jo syksyllä 1939, juuri ennen Suomen talvisotaa. Hitler ja Stalin olivat näyttäneet siinä oikean karvansa. Puolan kohtalo oli kauhea, puolalaisia murhasivat mielin määrin niin saksalaiset kuin neuvostoliittolaisetkin. Tsekkoslovakia myytiin Hitlerille ikuisesta rauhasta. Heti talvisodan jälkeen Hitler valloitti Tanskan ja Norjan. Iso-Britannia myöhästyi Norjasta vain muutamilla tunneilla. Keväällä -40 Hitler hyökkäsi Alankomaihin ja Ranskaan. Salamasota kukisti ne nopeasti. Taistelu Britanniasta käytiin syksyllä -40. Mutta sitä Hitler ei enää voittanutkaan.

Kun Suomi ja Saksa neuvottelivat hyökkäyksestä Neuvostoliittoon, oli jo selvillä, mikä Hitler oli miehiään. Melkein koko Eurooppa oli Hitlerin saappaan alla. Oli myös jo hyvin tiedossa, miten Hitler suhtautui juutalaisiin ja ylipäänsä vähemmistöihin. Kaasukammiot kävivät jo vuonna -39, niissä tapettiin ensin Saksan omia kansalaisia. ”Kansanmurha ei alkanut juutalaisista, vaan henkisesti ja fyysisesti vammaisille tehdyistä eutanasioista, joissa surmattiin kaikkiaan 212 000 saksalaista ja 80 000 muun maalaista. Mielisairaat surmattiin muunnetuissa suihkuhuoneissa, jorka innoitivat lopulta Auschwitzin tapahtumiin.” Omaisille kerrottiin, että laitoksissa olleet olivat kuolleet keuhkokuumeeseen.

Puolan valoittamisen jälkeen Puolassa aloitettin heti juutalaisten sulkeminen ghettoihin. Kaikki ei ehkä ollut yleisesti tiedossa, mutta Hitlerin aikeet eivät voineet jäädä epäselviksi.

Talvisodan jäljiltä Suomessa vallitsi sotasensuuri koko välirauhan ajan. Se tarkoittaa käytännössä tietojen pimittämistä ja tarkoituksellista propagandaa. Tavallisilla ihmisillä ei välttämättä ollut oikeaa kuvaa maailman tapahtumista, vaikka suurta kuvaa on varmaan ollut mahdotonta peittää. Olemme viime aikoinakin nähneet, mitä sensuuri ja propaganda tekevät ihmisten mielipiteille. Saattaa olla, että tämä osaltaan selittää kansalaistenkin innokkuutta sotaan. Aikalaistenkin mukaan suuri osa suomalaisista lähti jatkosotaan innokkaasti. Sensuuri ja propaganda ei kuitenkaan koskenut niitä, jotka päätöksiä tekivät.

Suomi äänesti Hitlerin voiton puolesta. Se oli koko sotaan liittymisen perusajatus. Suomalaisilla päättäjillä on täytynyt olla ajatuksissaan jonkinlainen kuva uuden sodan jälkeisestä Euroopasta, jota Saksa hallitsisi. Suomi halusi peesata voittajaksi arvioimaansa. Samalla palkinnot houkuttelivat.

Sodan tavoitteet

Saksalla oli Neuvostoliittoon hyökkäämiselle varsin ylimalkainen maantieteellinen tavoite. Sellainen kuitenkin oli, ja se tunnetaan Argangelista Astrakaniin -linjana. Avain Suomen liittymiseen sotaan voi hyvinkin löytyä tuosta. Kun tuon linjan piirtää kartalle, ei voi olla ajattelematta, että siinähän ovat Suomelle ajatellut tehtävät ja palkinnot. Vaikea kuvitella, että Saksa olisi yksinään ajatellut pääsevänsä Argangeliin, sen verran erikoisessa paikassa Argangel on. Niinpä siihen tarvittiin Suomea. A-A -linja, kuten sitä kutsuttiin, oli jo mukana Saksan ensimmäisessä hyökkäyssuunnitelmassa joulukuussa 1940. Suomalaiset tulivat kuvaan mukaan vähän myöhemmin. On aika vaikea välttyä vaikutelmalta, että näin sota suomalaisille myytiin. Suomi saisi Kannaksen, Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan. Ja sen maan tasalle tuhotun Leningradin.

Demokratiaa Euroopassa oli puolustamassa enää yksin Iso-Britannia. Iso-Britannian selviäminen voittajana taistelusta Britanniasta ei sekään soittanut kelloja. Siinä saattoi kuitenkin jo olla ensimmäisiä aavistuksia siitä, että Saksa ei ehkä voittaisikaan sotaa. Valittavana oli nyt fasismi tai jotain muuta. Saksa ja sen siivellä saatavat voitot houkuttelivat kuitenkin enemmän kuin henkitoreissaan ollut demokratia.

Päätös sotaan lähtemisestä tehtiin pienessä piirissä. Aika lailla päätös henkilöityy Mannerheimiin ja Rytiin. Eduskuntaa ei asialla vaivattu. Ehkä sen olisikin ollut vaikea hyväksyä suunnitelmaa, kun olisi kuullut siihen liittyvät todennäköiset kuolonuhrit. Olisi ollut laskettava, että hyökkäyssota vie enemmän henkiä kuin talvisodan puolustustaistelu. Näin varmaan esikunnissa laskeskeltiinkin.

Valinta Hitlerin puolesta ei tietystikään ollut käytännössä vain peesaamista. Valinta tarkoitti aktiivista sotimista Hitlerin, jos sitten myös omien, tavoitteiden puolesta. Suomalaisten ja saksalaisten tuli kohdata Syvärillä. Vilkaisu karttaan kertoo, mitä se olisi merkinnyt Leningradille. Samoin suomalaisten ja saksalaisten tuli päästä Vienanmeren rannalle, mikä tietysti tarkoittaa Muurmannin radan katkaisua. Suuri suunnitelma oli, että kun suomalaiset ja saksalaiset olisivat kohdanneet Syvärillä, sieltä ja Kannakselta vapautuneet joukot olisi siirretty valloittamaan Maaselän kannasta. Silloin Kuolan niemimaan yhteydet maan puolelta olisi katkaistu.

Näihin tavoitteisiin ei päästy, mutta se ei johtunut Mannerheimin jalomielisyydestä, vaan siitä, että puna-armeija taisteli vastaan. Tavoitteisiin totisesti yritettiin, ja se maksoi paljon suomalaistakin verta.

Oliko muita vaihtoehtoja

On tietysti niin, että Stalin oli yhtä paha ja häikäilemätön itsevaltias kuin Hitler. Emme tiedä, mitä muut valinnat olisivat tuoneet tullessaan. Väite, että tapahtunut oli ainoa vaihtoehto, ei kuitenkaan voi pitää paikkaansa. On yksinkertaisesti niin, että emme voi tietää, mitä joistakin muista valinnoista olisi seurannut. Erilaisia tapahtumain mahdollisuuksia on lukematon määrä, ja sattumalla on aina suuri vaikutus tapahtumiin. Jälkikäteen jokin tapahtumien kulku voi näyttää väistämättömältä, mutta se on vain harhaa. Olisiko Suomi voinut pysyä sodan ulkopuolella, on mahdoton sanoa. Mutta näyttää selkeästi siltä, että sitä vaihtoehtoa ei akviisesti haettu. Max Hastingsin sanoin Suomi lähti innokkaasti mukaan. Avainsana tässä on innokkaasti.

Jos maailmansodan lopputuloksella ryhtyy spekuloimaan, voi miettiä sitäkin mahdollisuutta, että entäpä jos Suomi esimerksi olisi ostanut Saksalle sen verran aikaa, että Saksa olisi saanut atomipommin valmiiksi ennen liittoutuneita.

Lopuksi

Olipa kerran vaihto-oppilas Keski-Euroopassa. Suomen itsenäisyyspäivänä tuli puheeksi, miten Suomessa vietetään itsenäisyyspäivää. Kansalaiset katsovat telkkarista presidentin linnan kättelyä ja juhlia. Ja sitten näytetään sotaelokuvia koko päivä. Whaaaat!???, kysyi saksalainen vaihto-oppilaskaveri. ”Tehän olitte meidän puolella”.

Saksalainen selvästikin ymmärsi historiansa.

Tuntematon sotilas on hieno elokuva. Ehkä se kuitenkin tulee jatkossa katsottua vähän uusin silmin.

PS. Miksi tämä artikkeli? Vastaus: siksi koska historiaa raaputtamalla tuntuu edelleen löytyvän jotakin sellaista, mikä ei tunnu olevan yleisesti tiedossa.

 

Kirjallisuutta

Anthony Beevors, Toinen maailmansota (2012)

Max Hastings, Maailma tulessa (2011)

Andrew Roberts, Sodan myrskyssä, toisen maailmansodan uusi historia (2009)

Kuva SA-kuva. Alkuperäinen kuvateksti: Kaatuneita suomalaisia kannetaan Juttulammen maastossa
1941.07.13.