Kesäillan valssi

By | 23.11.2015
facebooktwittergoogle_plus

Oli heinäkuun 15. päivä vuonna 1941. Päivä oli kaunis ja helteinen, niinkuin se heinäkuun puolivälissä voi olla. Pataljoonan verran nuoria miehiä oli menossa ensimmäiseen isompaan taisteluunsa. Jalkaväkirykmentti 9:n I pataljoona odotteli lähtökäskyä Jänisjärven rantamaisemassa Kirkkolahdessa. Käsky oli käynyt vallata viholliselta muutaman kilometrin päässä oleva Alalammin tienhaaran alue.

Taistelun kulusta on kuvaus Kansa Taisteli -lehden numerossa 6/65, kertojana on pataljoonaa taistelussa johtamaan joutunut Reino Penttinen.

Pataljoona odotteli tykistön valmistautumista. Jostakin syystä sitä ei kuulunut. Pataljoonan komentaja kapteeni Marttinen oli antanut valmistelun 1. komppanian päällikölleen. Tunnit kuluivat ja iltakin alkoi jo hämärtää, odottelu alkoi käydä kärsimättömäksi. ”Pataljoonan komentajakin alkoi jo hermostua. Tavatessaan jälleen valmisteluja johtavan komppanian päällikön hän hieman äreästi tiedustelikin tältä eikö tulikanta jo vähitellen tulisi valmiiksi, jotta vihdoin päästäisiin lähtemään. Tällaisesta huomautuksesta tulistui komppanianpäällikkö, vanha tulen tuttava ”Marokon Kauhu” ja vastasi kiivaana, että hänen puolestaan lähdetään vaikka heti. Samassa kuuluikin karjaisu: 1. komppania, seuratkaa!”

Pataljoona nytkähti liikkeelle. ”koko pataljoona sukelsi nyt suin päin puolen kilometrin levyiselle, tasaiselle niittyaukeamalle. Sekavana, sakeana laumana tuo tuhatmiehinen joukko puolijuoksussa läähätti kohti vastapäisten, hallitsevien kyläharjanteiden alla kohoavaa lepikkorinnettä.”

Pataljoona eteni, vihollisesta ei ollut havaintoa. ”Ainoatakaan laukausta ei kuulunut, ja muutenkaan vihollinen ei antanut itsestään minkäänlaista merkkiä. Aukealta saapuneet miehet ruuhkautuivat rinnelepikkoon, jossa todella oli tungosta, kun koko pataljoona sulloutui laumana muutaman hehtaarin alueelle. Toiset istahtivat hetkeksi huohottamaan, toiset taas jatkoivat puolittain huolimattomasti matkaansa rinnettä ylöspäin.”

KTKartta2

Silloin rävähti. ”Kyläkukkulalle kivinavettojen ym. rakennusten suojiin, samoin kuin niiden alapuolella oleviin ruispeltoihin oli vihollinen taitavasti naamioiden sijoittanut kymmeniä tuliaseitaan, konekivääreitään, pikakiväreitään ja konepistoolimiehiään. Erinomaisista asemistaan he olivat tarkoin pystyneet seuraamaan meidän päätöntä törmäilyämme, mutta suurenmoisen tulikurinsa ansiosta pidättäytyneet missään vaiheessa paljastamasta itseään. Vasta kun tuhantinen joukkomme oli taajana ja sekavana rykelmänä keräytynyt muutamien kymmenien metrien etäisyydelle heidän aseistaan, suorittivat he tulenavauksen, yllättäen ja yhtäaikaisesti. Ja se tuli tehosi. Maasto ei tarjonnut minkäänlaista suojautumismahdollisuutta, ei ollut kuoppia eikä kumpareita, ei edes kiviä eikä kantoja. Vain käsivarren paksuinen lepikko ja muutamat pensaat tarjosivat jonkin verran näkösuojaa, mutta eivät lainkaan turvaa armotonta tulta vastaan. Kymmenistä aseista, läheltä ja hyvin suunnattuina lakaisivat pitkät konetuliaseiden sarjat säälimättömästi mäkirinteen tasaista pintaa.”

Pataljoonan komentaja Marttinen haavoittuu kuolettavasti taistelun alkuhetkillä ja Penttinen joutuu ottamaan pataljoonan komentoonsa. Penttinen kertoo olleensa kovan paikan edessä, hän ei ollut johtanut pataljoonaa kuin sotakoulujen karttaharjoituksissa. Tilanteen karmeuden voi helposti uskoa, valittavina oli vain huonoja vaihtoehtoja. Vetäytyminen tuskin enää onnistuisi, äskeinen tuloreitti oli nyt vihollisen tulen alla. Eteenpäin avoimeen ylämäkeen pääsi vielä vähemmän. Jokapuolella oli kaatuneita ja haavoittuneita.

Penttinen päättää tilata tykistön tukea. Ennen sitä pataljoonaa on vedettävä taaksepäin, se on yksinkertaisesti liian lähellä vihollista ja tulevaa tykistön maalia. Jollakin tavoin käskyt menevät perille, nuorukaisten hermot pitävät, ja pataljoona ryömii aavistuksen taaksepäin.

Kesti tunnin tai puolitoista, ennen kuin valmistelut oli tehty. Pataljoona oli vieläkin vain noin 100-200 metrin päässä vihollisesta ja liian lähellä tykistön toimintaa ajatellen. Mutta ei auttanut.

Tykistö aloitti. ”Aluksi kuuluivat raskaiden haupitsien kumeat lähtölaukaukset, niitä seurasivat pian kanuunain repivät räsähdykset, kiihtyvä ujellus , ja – - -. Tuntui kuin koko harjanne olisi liikahtanut paikoiltaan, kun ensimmäiset 84 kranaattia tapasivat yhtäaikaisesti maalinsa. Varmaan kokivat vihollisjoukot nyt jotain samanlaista kuin me paria tuntia aikaisemmin.”

Tykistökeskitys kesti vajaan puolisen tuntia ja se tehosi, vihollisen vastarinta murtui. Hyökkäys pääsi jatkumaan. Aamuun mennessä mäkialue oli vallattu. ”Käsikranaattien, kasapanosten ja kranaatinheittimien tulen avulla tyhjennettiin sinä yönä kivinavetta toisensa jälkeen.”

Taistelun muita kuvauksia

Laajempi ja jossakin määrin erilainen tai virallisempi kuvaus samasta tapahtumasta on Jarkko Kempin kirjassa Mannerheim-ristin ritari 15, Veikko Vehviläinen ja JR 9:n vaiheet 1941-1943. Taistelu oli kaiken kaikkiaan laajempi koskien koko Alalammin seudun kapeikkoa. Taisteluun osallistui myös JR 9:n II pataljoona sekä myös muita yksiköitä mm. saartaen vihollista eteläpuolelta. Taistelut kestivät aina 17. päivän iltapäivään saakka.

Veikko Vehviläinen ansaitsi pitkälti tässä taistelussa kylmäpäisellä toiminnallaan Mannerheim-ristin.

Vihollisen kannalta kapeikko oli tärkeä ja niinpä se teki kaikkensa sen pitämiseksi. Taisteluun osallistui myös vihollisen pommittajia, ja ne aiheuttivat suomalaisille 30 miehen tappiot kaatuneina ja haavoittuneina.

Kirjan mukaan Kontio-Leppälahden taistelu aiheutti JR 9:lle 99 kaatunutta, 197 haavoittunutta ja kuusi kadonnutta.

Taistelu karttoineen on myös kuvattu JR 9:n historiikissa Taisteleva JR 9, Jalkaväkirykmentti 9 1941 – 1944. Kuvaus on yhteneväinen Kempin kirjan kanssa, teos on julkaistu jo aikaisemmin, vuonna 1987.

Kummatkin kirjat toteavat suuret tappiot ja yleisellä tasolla niihin johtaneet taustatekijät, mm. puutteellisen tiedustelun ja etenemisen kiirehtimisen. Virallisen luonteisina esityksinä ne eivät juurikaan anna tilaa tavallisen rivisotilaan ajatuksille ja tunnoille.

1. komppania, seuratkaa!

Taistelun hinta suomalaisille oli kova. Pataljoona menetti kaatuneina ja haavoittuneina ehkä noin neljänneksen, Penttisen arvion mukaan lähes kolmanneksen, miehistään. Tai tuskinpa tuota porukkaa voi oikein vielä miehiksi sanoa. Eivät he olleet partaisia ja kovakasvoisia sotajermuja, useimmat olivat parikymppisiä poikasia.

Kirkkolahti2

Nyt voi hetken tarkastella, mitä oikein tapahtui. Jos nyt jätetään huomioimatta koko tapahtuman järjettömyys sinänsä, ja keskitytään suomalaisten toimintaan ennen hyökkäystä. Hyökkäys aivan ilmeisesti tempautui liikkeelle puolivahingossa ja huonosti valmisteltuna. Tykistön tukea oli valmisteltu, mutta sitä ei maltettu odottaa. Viime vaiheessa tapahtumat näyttävät lähteneen liikkelle mitättömän tuntuisesta episodista.

Sotaväen toiminta on aina perustunut syvältä johtamiseen. ”Mikä maksaa!”, ”Taasko te munitte!”, ”Eikö teiltä tämäkään suju!”, tämä valuu läpi koko komentoketjun. Näinhän se on aina mennyt ja kielenkäyttö on tosiasiallisesti julkaisemiseen sopimatonta.

Tästä taisi olla kysymys nytkin. Isoillakin tapahtumilla on usein pieni inhimillinen ja raadollinen syy. Pataljoonan komentaja kyseli malttamattomana tulivalmistelun viivästymistä. Tästä asiaa valmistellut komppanian päällikkö, vanha sotaratsu, ei ollenkaan pitänyt. Hän sattui sentään olemaan Marokon kauhu, hän joka talvisodassa oli kestänyt Kollaalla, ja ei ehkä ihan turhaan ollut saanut nimeään Marokon kauhu. Pitäkää tulivalmistelunne, on tässä ennenkin hyökätty, 1. komppania, seuratkaa!

Tiedustelu oli ollut puutteellista, muuten ei voi ymmärtää, että vihollisasemien eteen käveltiin noin vain. Mihin muuten tykistövalmistelu olisi suunnattu, jos vihollisen asemiakaan ei tunnettu. Marokon kauhu lähtee komppaniansa kärjessä. Tässä päättäväisyyden puuskassa tuntuu unohtuneen tiedustelijoidenkin lähettäminen eteen. Monta kamalaa virhettä ja koko revohka marssii samalla kertaa vihollisen tappavan tulen alle.

Mutta ollaanko armeliaita. Vaikka muutamassa silmänräpäyksessä ilmeisesti kuoli ja haavoittui kymmeniä nuoria miehiä. Pataljoonankomentajan ja komppanianpäällikön virheet olivat lopulta vain huolimattomuutta, tottumattomuutta ja toiveajattelua. Ellei sitten komppanianpäällikön syyksi lasketa jonkinlaista omavaltaisuutta. Molemmat olivat itse mukana menossa, ja pataljoonankomentaja jopa maksoi virheistään hengellään. Suuria ja pieniä virheitä sattui sodassa itse asiassa yhtenään. Se on oikeastaan sotimisen toinen luonto, sotiminen on suurta sähläämistä. Samoin komentajien toimenkuvaan oikeastaan kuuluu miesten suruton tapattaminen. Mitä isompi viskaali, sen helpommin se käy, sitä voi tehdä ikäänkuin kirjoituspöytätyönä. Miten muuten vihollisen hyvin varustamalle kukkulalle edes voitaisiin lähteä yrittämään, tai miten hyökkäyssotaa voitaisiin ylipäänsä muuten käydä. Jotkut ovat tietysti tässä enemmän komentajia kuin toiset. Tässäkin tapauksessa varsinaiset tapattajat olivat jossain muualla.

Kempin kirja avaa laajemman näkymän tilanteeseen. JR 9:n I pataljoona oli vain yksi pataljoona taistelussa. Tie oli avattava muulle hyökkäykselle ja ylemmät komentajat kaiken aikaa kiirehtivät etenemistä. ”Ylipäällikkö Mannerhein kävi 18. heinäkuuta tutustumassa 7. divisioonan toimintaan. Hän arvosti divisioonan suorituksia ja käski komentajaa välittämään kiitokset upseereille, aliupseereille ja miehille menestyksellisestä taistelutoiminnasta.” Divisioonankomentaja Svenson sai Mannerheim-ristin myöhemmin kesällä, kun Sortavala oli vallattu.

Väistämättä herää kysymys, mikä on mäen valloittamisen oikea hinta. Onko se 5, 10, 20 vai 100 kuollutta. Ja kenen se pitäisi maksaa, sotamiesten, tykkimiesten, alikersanttien vai kenen. Annetaanko Virtasten vai Lahtisten kuolla, vaiko Korhosten, niitähän on muutenkin paljon. Lopulta lukumäärillä on vain aste-ero, jossain tiedetään ja hyväksytään, että jokin määrä henkiä tullaan menettämään. Jatkosodan hyökkäysvaihe heinäkuusta vuoden loppuun vei yli 27 000 miehen hengen. Se on paljon enemmän kuin talvisodassa yhteensä.

Eteenpäin!

Vielä hetken voi miettiä tavallisen sotamiehen tuntoja. Voi vain esittää kalpeita arvailuja, miltä mäessä maakaavista miehistä tuntui. Tilannehan on aivan äärimmäinen, luoti voi osua millä hetkellä hyvänsä, ja on jo nähty, millaista jälkeä se tekee. Pataljoona kuitenkin onnistuu toipumaan järkytyksestä ja kokoaa itsensä. Se lähtee uudelleen hyökkäämään. Mutta mikä sai miehet liikkeelle. Oliko se ajan henki, isänmaallisuus, ryssäviha, rangaistuksen pelko vai mikä. Penttinen mainitsee, että eräs sotamies haavoituttuaan harmitteli, että ei ehtinyt ampumaan yhtäkään vihollista, kun sota olikin jo hänen kohdaltaan ohi. Ehkä ilmassa oli vielä paljonkin innostusta, sota oli juuri alkanut, eikä oikein edes ymmärretty, missä ollaan mukana. Ja vielä heinäkuussahan piti päästä takaisin siviiliin.

Mutta edelleen, mikä kumma sai miehet uudelleen asettumaan alttiiksi hyvinkin todennäköiselle kuolemalle. Tätä ei voi ymmärtää sellaisella mielellä, joka miettii, miten saisi veronsa minimoitua, pitäisikö muuttaa portugaliin, tai mistä saisi halvinta bensaa. Oikeastaan sitä ei voi ymmärtää millään järkevällä mielellä. Maassa kyhjöttävän sotamiehen kannalta riski/tuotto-suhde ei nyt oikein ole kohdallaan. Riskinä on kaiken, aivan kaiken menettäminen. Ja riski on hyvin suuri, aivan selvästi vielä moni menettää henkensä mäelle kiivettäessä. Tuottona ei oikein taida olla mitään. Korkeintaan tiedossa on uusia taisteluja, rasitusta ja esimiesten kurikampanjoita. Mutta maassa makaavat eivät mieti riskipreemiota, vaan tempaavat itsensä yhä uudelleen syöksyyn kohti vihollisen asemia. Mäkihän ei ollut vielä ollenkaan vallattu. Mikään tykkituli ei tuhoa kaikkia puolustajia ja vihollisen asemat olivat hyvät. Kivinavetan suojasta on hyvä tulittaa avoimella pellolla liikkuvia. Vaatii melkoisesti jotakin, sisua tai mitä hyvänsä, lähteä sellaista vastaan, olipa se sitten viisasta tai ei.

Lopuksi

Kesäillassa tapahtui paljon järkyttäviä asioita. Tähän loppuun voi liittää Penttisen kertomuksesta hänen mieleensä jääneen tapahtuman.

”Heti ammunnan alkaessa sain lähimpien miesteni kanssa kokea kerrassaan järkyttävän näyn. Jo taaksepäin vetäydyttäessä olin todennut erään puun varjoon sijoitetun kahden kaatuneen nuoren upseerin, luutnantin ja vänrikin, ruumiit. Lääkintämiehet olivat jo ensiapua antaessaan todenneet molemmat kuolleiksi, mutta kuitenkin sitoneet heidän saamansa haavat. Kumpikin oli saanut luodin päähänsä ja heidän kasvonsa olivat kokonaan veristen siteiden peittämät. Kaikesta huolimatta he näyttivät siinä levätessään niin elävän tuntuisilta, että varmistautuakseni kysyin vielä ohikulkevalta lääkintäkersantilta asiaa. Molemmat olivat varmasti kuolleet jo sidottaessa, vakuutti kersantti. Samalla hetkellä, kun ensimmäinen tuliryöppy vapisutti kumparetta, tapahtui kuitenkin jotain, joka sai meidät näkijät kauhusta jähmettymään. Toinen näistä ”vainajista” ponnistautui vaivalloisesti istumaan, riuhtoi ja haroi epätoivoisen näköisesti molemmin käsin ilmaa ikään kuin johonkin pelastavaan tarttuakseen, huojui välillä taaksepäin, ponnistautui jälleen pystyyn yhä toivottomasti ilmaa haroen ja vihdoin, voimain loputtua, raukesi velttona takaisin selälleen. Sillä hetkellä oli mahdotonta mennä häntä auttamaan, mutta heti tulemme siirryttyä vähän kauemmaksi, kutsuin mukaani saman lääkintäkersantin, riensin vainajain luo, ja yhdessä totesimme vielä kerran molemmat varmasti kuolleiksi. Äsken liikkuneen miehenkin ruumis oli jo kylmähkö ja selvästi kangistumassa. Emme pystyneet selvittämään tapahtunutta itsellemme, järkyttävää nähtävää se joka tapauksessa oli.”

Lähteitä:
Reino Penttinen, Varusmiesjoukko tulikasteessa, Kansa Taisteli, numero 6/65, http://kansataisteli.sshs.fi/Tekstit/1965/Kansa_Taisteli_06_1965.pdf.
Veikko Vehviläinen ja Jarkko Kemppi, Mannerheim-ristin ritari 15, Veikko Vehviläinen ja JR 9:n vaiheet 1941-1943.
Martti Hahtela, Antti Juutilainen, Väinö Salmela, Taisteleva JR 9, Jalkaväkirykmentti 9 1941 – 1944.

Kuvat:
Kuva 1. Kansa Taisteli, numero 6/65.
Kuva 2. www.karjalankartat.fi, Maanmittauslaitos

PS. Rykmentin sotapäiväkirja kertoo seuraavaa:

13.7.41 klo 4.00. Saapui div.hyökkäyskäsky.
13.7.41 klo 12.30. Rykmentin komentajien puhuttelu. Käskyn anto:

3. JR 9:n tehtävä edetä Kontio-Leppälahden kapeikkoon ja murtaa kapeikko. Rykmentti etenee Kirkkolahteen ja siitä kaakkoon johtavaa tietä pitkin.

15.7.41 klo 22.00. Ilmoitus I ja II pataljoonasta, että pataljoonat edenneet Leppäpuron korkeudelle. Eteneminen hidasta vihollisen kovan vastarinnan ja miinoitusten vuoksi.

16.7.41 klo 1.30. Tykistömme antoi ensimmäisen tuli-iskun vihollisen kk-pesäkkeisiin auttaakseen pataljoonien etenemistä. Vihollisen vastarinta edelleen sitkeää.

16.7.41 klo 2.20. Ilmoitus, että I P:n komentaja kapt. Marttinen oli haavoittunut vaikeasti rintaan. Rykm. komentajan käskystä pataljoonan johdosta huolehtii kapt. Penttinen siksi kunnes I patl komentajan sijaiseksi määrätty kapt. Virkkunen II P:sta ottaa johdon käsiinsä.

16.7.41 klo 17.00. Ilmoitus I/JR 9:stä: 15-16.7 välisenä yönä kovia taisteluja Kontiolahden kylän pohjoisosissa. Ryssä varustanut asemansa taloihin, ullakoille ja kivinavettaan sekä hyökkäykselle mitä vaikeimmissa maastokohdissa olevaan maastoon. Hyökkäyksemme lyötiin useasti takaisin. Tappiot noin 150 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, joista yhdeksän upseeria.

spaivakirja3

Lähde:
Sotapäiväkirja, Jalkaväkirykmentti 9. Esikunta 1941-1941 (9914), http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=77735