Ammattimies kertoo

By | 7.4.2018
facebooktwitter

Yrjö Keinonen on kirjoittanut useita kirjoja sotakokemuksistaan. Nyt käteen osui ”1944 taistellen takaisin”. Kirja kertoo asemasotavaiheesta ja sitten erityisesti kesästä -44. Keinosesta tuli myöhemmin Suomen puolustusvoimien komentaja. Keinonen sai sodan aikana Mannerheim-ristin.

Keinonen muistelee omia vaiheitaan eri yksiköiden, yleensä pataljoonien, komentajana. Kirja on hyvin omakohtainen. Keinosen pataljoonat taistelevat asemasotavaihetta Syvärin takana lähellä Äänisjärveä. Kesän -44 alussa tulee lähtö. Ja sitten puna-armeija tuleekin tiivisti perässä, ja sitä täytyy yrittää pysäyttää pitkin matkaa takaisin vanhaan Suomeen.

Etulinjan komentaja

Keinosesta piirtyy kuva osaaavana rintamakomentajana. Hän ilmeisesti myös osasi käsitellä miehiä ja miehet tuntuvat seuranneen häntä. Kirjassa kuvataan monta pahaa paikkaa. Niissä meni paljon miehiä, ja niissä olisi monta kertaa voinut mennä myös Keinosen henki. Lukemattomia tuntuvat olevan ne kerrat, jolloin Keinonen miehineen joutuu vihollisen tykkitulen alle. Keinonen on ollut etulinjan komentajana.

Keinonen tuntuu miettineen, miten miehiä johdetaan. Hän kuvaa useinkin tilanteita perustellen, miksi on tehnyt juuri niin. Keinosen ja kirjan ansioksi on laskettava, että se ei kaunistele, jos Keinosen esimiehet ovat tehneet jotakin tyhmää tai vastuutonta. Niitäkin tapauksia kirjassa on. Rykmentissä perääntymisvaiheen aikana tehtyä oman miehen teloitusta Keinonen ei tunnu ymmärtäneen, kuten eivät miehetkään.

Keinonen on sodassa jo ammattiupseeri ja hän osallistuu sotaan ammattimiehenä. Kirjasta ei löydä vihollista halveksivaa, vihaavaa tai vähättelevää tekstiä. On kuin puna-armeija olisi urheilukilpailussa jokin tällä kertaa vastaan tullut joukkue. Samalla otteella Keinonen suhtautuu omiin miehiinsä. Hän vaatii heiltä kunnon suoritusta kuin urheilujoukkueen valmentaja ikään.

Kirjan sisäinen logiikka pitää. Sotaa ei sinänsä arvostella. Siinä ollaan ja taistellaan, kun kerran pitää. Pelottomasti ja viisaasti Keinonen tuntuu taistelevan sodan loppuun saakka. Ei ihme, että hänestä tuli sittemmin puolustusvoimien komentaja.

Heinäkuussa siviiliin

Nostetaanpa kirja pöydälle ja pohditaan kirjaa hetken sen ulkopuolelta. Jatkosotaan mentiin älyttömillä oletuksilla, mutta innokkaasti. Innokkaasti ainakin sodanjohdon taholta, useimpien tavallisten miesten innokkuuden voi hyvällä syyllä asettaa kyseenalaiseksi. Eiköhän mielessä ollut enemmänkin siviiliin pääsy jo heinäkuussa. Ja tuskinpa kukaan kovin innokkasti lähtee hyökkäämään konekiväärituleen.

Sotaan lähdettiin natsien puolella uskoen Hitlerin aseiden voittoon. Kun näin ei sitten näyttänyt enää käyvänkään, Suomen asema alkoi käydä ahtaaksi. Keinosen todistuksen mukaan rivissä ei saanut spekuloida Saksan häviöllä, ensimmäisen kerran siitä puhuttiin virallisesti vasta myöhään kesällä. Tietysti kaikki tiesivät tilanteen, sensuuri ei sentään voinut kaikkea pitää salassa.

Sodan ammattimies tietysti taistelee, kun seuraava vastustaja annetaan. Rivimiehen näkökulmasta tilanne on toinen. Hänet oli huijattu sotaan, tappiot olivat karmeita, hengenmeno oli jatkuvasti läsnä. Hyökkäysvaihe ja perääntymisvaihe olivat uskomatonta rasitusta kymmenien kilometrien marsseineen pitkin korpia puuhumattakaan taisteluista, joissa jatkuvasti silpoutui ja kuoli miehiä.

Armeijan aseet olivat suurelta osin surkeita. Pystykorvakivääristä ei oikein ole mihinkään, kun vastustaja taistelee konetuliaseilla. Kiväärimies on lähinnä kirjaimellista tykinruokaa. Uusiin panssareihin ei enää piiskatykillä pystynyt, panssarinykit saatiin myöhään käyttöön, vaikka niitä oli ollut varastossa jo kuukausia. Johto tekee karmeita virheitä kaiken aikaa. Niiden tuloksena taisteluhaudat täyttyvät suomalaisista kaatuneista.

Sodan ammattimies

Ammattimiehelle tämä on vain urheilukilpailua, tällaisia säännöt ovat tässä pelissä, näin sotaa käydään, ja sellaista sodassa sattuu. Se jolle käy huono tuuri, on ehkä sankari hetken aikaa, mutta melkein saman tien hänet unohdetaan. Taistelun jälkeen kaatunut on armeijalle enää vain eloton möykky, jonka taisteluarvo on negatiivinen. Hän nimittäin tuottaa vielä vaivaa kunnes hänet on saatu korjattua pois. Siipeensä saaneet saavat nuolla haavansa oman onnensa varassa sodan jälkeen.

Keinonen ei kirjassaan pohdi juuri ollenkaan tappioiden tosiasiallista merkitystä tai luonnetta. Hänelle tappiot ovat tappioita, jotka vain täytyy ottaa huomioon omia voimia määritettäessä tai huoltoa suunniteltaessa. Kaatuneita miehiä ei juuri surra. Ammattimies miettii resursseja ja mitä niillä voi tehdä, ei yksilöiden kohtaloa.

Sota pysähtyi sinne minne se pysähtyi. Puna-armeijan hyökkäykseen sijoittamat voimat alkoivat olla kulutettu. Jostakin syystä voimaa ei tuotu lisää, siitä Stalinilla ei ollut puutetta. Päinvastoin sitä alettiin viedä kohti Berliiniä. Kulunut ja väsynyt alkoi olla Suomen armeijakin. Jatkuvat taistelut olivat vieneet hirveän määrä nuorta elämää. Niinkohän siitä olisi ollut uuden rynnistyksen torjujaksi.

Keinosen kirja kannattaa lukea, se antaa hyvä kuvan siitä, mitä tolkullisten komentajien päässä sodan aikana liikkui. Perääntymistie on myös hyvin dokumentoitu. Keinonen on selvästkin tolkullinen upseeri, ainakin oman kuvauksensa mukaan, ja jos muistelmakirjaan on uskominen. Hänessä ei ole sotahulluutta saatikka natsien ihannoimista. Ja se on paljon se. Jonkinlaista partiopoikamaista asennetta kirjassa on, sota on reipas ulkoilmaretki reilujen miesten kesken. Tosin voisi melkein sanoa, että aikansa kirjoihin nähden kuvaus sodasta on yllättävänkin realistinen. Kaiken kaikkiaan Keinonen on ammattimies ja hän vain tekee ammattimiehen työtä.

Kirja saattaa toimia myös jonkinlaisena käytännön johtamisoppaana. Monta käytännön tilannetta on perustellusti analysoitu johtamisen kannalta. Keinonen tuntuu ymmärtäneen, mitkä ovat ne periaatteet, joiden mukaan toimia. Ja miehet tuntuvat tosiaan seuranneen ja luottaneen komentajaansa monessa tiukassa paikassa.

Yrjö Keinonen, 1944 taistellen takaisin, 1971.

Artikkelin kuva: SA-kuva. Mannerheim-ristien jakotilaisuus päämajassa. Vas: Everstiluutnantti Grönvall, kenraaliluutnantti Tuompo, kenraali Heinrichs ja Suomen Marsalkka. Mannerheim-ristin ritarit vas: Everstiluutnantti Berndt Eino Edvard Polon, kadetti Paavo Olavi Koli, vääpeli Leo Johannes Kojo, kersantti Kaarlo Kullervo Laitinen, luutnantti Lauri Albin Kokko, vänrikki Paavo Konstantin Nuotio, vänrikki Ahto Kullervo Kaj Sippola, ylikersantti Arvo Mörö, ylikersantti Paavo Lauri Matias Suoranta, majuri Arvo Herman Toivo Maunula, kadetti Yrjö Ilmari Keinonen, kapteeni Jorma Karhunen, luutnantti Tor Robert Lindblad ja vänrikki Toivo Korte.
Mikkeli 1942.09.15